Radio Nova Eläimellistä menoa

Viime päivityksestä on aikaa jo monta kuukautta. Näiden kuukausien aikana on ehtinyt tapahtua kaikenlaista. Eikä niin kivaa Oiva-pentu on sairastunut vakavasti, aivokalvontulehdukseen. Toki ennen sairastumista oli paljon hyvää, Oiva muun muassa loisti pentukurssilla ja sai emäntänsäkin innostumaan koirakoulutoiminnasta uutena harrastuksena. Suunnitelmana oli jatkaa Oisken kanssa eteenpäin heti pentukurssin päätyttyä, mutta sairastuminen muutti kaikki suunnitelmat. Oivan sairastaessa myös Ansa jäi vähemmälle huomiolle ja aktivoinnille, mutta nyt joulun alla ollaan hiljalleen päästy takaisin perusrytmiin.

Kaikki tuska alkoi lokakuussa, kun yhtenä sunnuntaina huomasin pennulla (silloin n. 6 kk) silmän rähmivän kovasti. Selkeä tulehdusoire. Odotin maanantaihin, jolloin tulehdusta oli molemmissa silmissä ja menimme heti aamulla lääkäriin. Oiva sai silmätipat, kipulääkkeen ja paljon rapsutuksia. Muuta ongelmaa ei havaittu, vaikka kerroin koiran myös hieman ontuneen lääkäriin kävellessä. Kuumetta oli reilu 39 ja sen takia saimme varalta mukaan myös antibioottikuurin. Palailimme lääkäristä kotiin, syötin koiralle lääkkeet ja oletin kaiken menevän ohi.

Mutta ei. Tiistaina koira oli aiempaa kipeämpi. Silmät olivat lääkkeen avulla parantuneet hyvin, mutta koira oli taas kuumeinen ja kipuileva. Se ulahteli ns. hassuissa tilanteissa, esimerkiksi yrittäessään leikkiä Ansan kanssa tai noustessaan nukkumasta. Kuumetta yritin saada laskemaan taas kipulääkkeellä ja parissa tunnissa se tehosikin aika hyvin. Aloitimme lääkärin kehotuksesta edellisenä päivänä saadun ab-kuurin, mutta muuten koiraa käskettiin vain tarkkailla. Tein työtä käskettynä ja lenkkeilin pääasiassa vain Ansan kanssa. Sille ei tullut mitään oireita missään välissä, joten arvasin, ettei mistään kovin tarttuvasta taudista ole kyse. 

Keskiviikkona aamulla herätessä Oiva oli todella kipeä. Mittasin sen kuumeen, joka oli lähemmäs 40 astetta. Soitto taas lääkäriin ja pikaisesti paikalle tarkastukseen. Tällä kertaa saimme diagnoosiksi alkavan kennelyskän ja lähetteen ortopedille, sillä koira ontui ja kipuili toista etutassuaan aiempaa pahemmin. Lääkäri meinasi, että jalasta löytyy irtopala, joka mahdollisesti on leikattava. Lääkärissä jo hieman ihmettelin, kun koira yrittää mennä maahan makaamaan, mutta ei pääse, yrittää ravistaa päätään, muttei kykene siihenkään ja lääkäri ei ottanut mitään kokeita tms. Luotin kuitenkin ammattilaisen kykyyn tehdä oikeita päätöksiä diagnosoidessaan ja tutkiessaan pentua. Lähdimme kotiin klinikalta mukanamme lähete ortopedille ja uuden satsin kipulääkettä kanssa. Soitin kuitenkin kasvattajalle ja kerroin oireista ja diagnoosista tällä kertaa (olimme koko sairasajan yhteydessä myös, kuten kyllä ihan muutenkin viikoittain ). Juttelun seurauksena päätin kysyä kaverilta autoa lainaan ja lähteä ajamaan parin tunnin matkan päähän toiseen kaupunkiin ell-klinikalle. Tässä vaiheessa Oiva ei enää kyennyt syömään, sillä sen pää ei taittunut alaspäin lattialle, jossa ruokakippo oli

Automatka meni koiran valittaessa ja täristessä. Kasvattajansa nähdessään se piristyi selvästi, mutta oli kuitenkin todella kipuileva ja sairas. Klinikan lääkäri otatti nyt ensimmäiset verikokeet, 4-5 päivän sairastelun jälkeen! Ja näin vyyhti alkoi selvitä. Leukosyyttiarvo oli hurja 25,5, kun viitearvo on 6-12. Lääkäri totesi oireiden olevan todella tyypillisiä aivokalvontulehdukselle. Alkoi muutaman viikon kestävä kortisoni- ja ab-kuuri, jonka tehoamista seurattiin kontrolliverikoikeilla, jotta nähtiin leukkariarvon toivottava muutos. Kortisoni tehosikin upeasti ja 4-5 tuntia ensimmäisestä annoksesta koira piristyi ja suurimmat kivut hävisivät kokonaan. Toki haittavaikutukset valtavine juomis- ja pissamäärineen hieman kaihersivat mieltä, mutta pääasia oli, että diagnoosi saatiin lopultakin. Vaikka koira turhaan monta päivää joutuikin kärsimään.

Kortisonikuuria jatkettiin kuukauden verran vähitellen lopettaen, kun verikoekontrollit näyttivät hyvältä. Kuitenkin suuri takapakki otettiin, kun Oiva oli ollut ilman kortisonia 4 päivää. Ensin se jätti syömättä, mutta oli muuten täysin oma itsensä. Seuraavana aamuna, 21.11.2011 koira oli kuitenkin todella kipeä ja kuumeinen. Arvasin aivokalvontulehduksen palanneen. Ei muuta kuin lääkärille (jälleen eri kaupungissa liikkuvan elämäni takia… )verikokeisiin ja lääkitystä hakemaan. Verikokeet kertoivat leukkariarvon olevan jälleen 23 (viite se aiemmin mainittu 6-12) ja muutkin aivokalvontulehdukselle tyypilliset veriarvomuutokset olivat nähtävissä. Ensimmäinen lääkesatsi oli siis ollut todennäköisesti liian lyhyt (4 vkoa kaiken kaikkiaan). Nyt aloitettiin uudestaan alusta ja selvästi pidempänä kuurina. Tätä kirjoittaessa Oiva on syönyt kortisonia 10 mg päivässä (paino nyt koiralla 14,5 kg) tasan kuukauden. Eilen kävimme kontrollissa ja leukkariarvo oli pudonnut 16,2:een. Jatkamme vielä samalla kortisoniannoksella ainakin 2 viikkoa, jolloin on uusi kontrolli. Peukut pystyyn, että tällä kertaa kuuri on riittävän pitkä! Tarkoituksena on pitää lääkekuuri tällä kertaa ainakin 4 kk, jopa 6…

Oivan sairastellessa Ansa joutui hieman paitsioon myös. Mutta nyt olemme aloittaneet taas juoksulenkit, sillä itse ilmoittauduin toistamiseen kevään Tukholman maratonille. Tänä vuonna juostu ensimmäinen täysmaraton samassa paikassa oli niin upea kokemus, että haluan lisää! Toivotaan Oivalle paranemista, jotta siitäkin saadaan juoksukelpoinen. Tällä hetkellä elämä on aika stressaavaa itselle, kun 8-kuinen pentu ei saa riehua liikoja, vaikka energiaa olisi hurjasti. Toisaalta Oisken tapauksessa olen oppinut, että jos yhtään itse epäilee eläinlääkärin diagnoosia yms., kannattaa oma päänsä pitää ja hakea myös toisen lääkärin mielipide. Onneksi sain valtaisaa tukea kasvattajalta ja vein koiran toiselle lääkärille. Ilman tätä tekoa Oivaa ei varmaan enää olisi Nyt se sulostuttaa jokaista päivääni, sillä poika on todella hurmaava tapaus. Olen aivan lääpälläni

Tässä vielä terveisiä sotkuisesta sairastuvasta ajalta, kun Oiva (edessä) oli ensimmäisellä lääkekuurillaan:

Eeva P.

Kuinka monta koiraa mahtuu yhden mäyriksen sänkyyn?

Todellakin syksy on tullut ja lattiat vanhassa puutalossa on jo aika viileät. Uskon, että koirillani on jonkinlainen mielenosoitus kylmistä ilmoista meneillään.

Hyviä säiden kylmenemisen merkkejä ovat olleet sisäpissailut matolle(sillä kuka nyt kylmälle ja märälle nurmikolle haluaisi pissata).Varmin merkki kuitenkin näyttää olevan lämmönkeräily. Lämpömäyriäisiä voi löytää liimautuneena vessan patterista tai linnoittautuneena hikisestä treenikassista.

Uusin ilmiö tänä syksynä näyttää kuitenkin olevan kylpyankan rooli. Kuumaa kylpyvettä laskiessani alkaa kylpyhuoneen oviaukkoon ilmestyä kasa säälittäviä silmäpareja, jotka vaativat pääsyään höyryävän veden lähettyville. Ja auta armias niitä ääniä mitä saa yöllä kuulla, jos ei illalla ole päässyt peiton alle viereen nukkumaan. Tässä kun on nyt päässyt käymään (taas) niin, ettei “pack leader” ole ollut ihan skarppina ja koirat ovat ottaneet valtaansa omiin tassuihinsa. Mäyräkoiranhan motto kuuluu: “Saavutetuista eduista ei luovuta”.

Kesää odotellessa, jos sais oman sängyn takas…

Vihdoin on tullut syksy – ilmat ovat viilenneet ja treenit on alkaneet! Huskypoppoo on aloittanut työnteon, ja kovasti ovat vetohommia kaivanneet menosta päätellen. Jopa eläkeläisporukan Chevy on työteliäällä mielellä. Hyvä hyvä! Jemina on päässyt “Rekikoiraeskariin” opettelemaan vanhusten rinnalla sitä, millaista on olla Iso Rekikoira. Hyvältä näyttää, ainakin se kuuluisa lamppu on syttynyt Aika näyttää, miten menee opit perille.

Laumaamme on tullut myös uusia pörröisiä jäseniä. Pieni, hurmaava kleinspitznarttu Sussi, joka on minun synttärilahjani. Pörröisin paketti, minkä olen ikinä saanut! Mahtava ja sosiaalinen pikkuotus =)

Mokka-kissan pennuista yksi jäi meille, vahingossa tosin, mutta mahtuuhan tänne. Nimensä on Oskari Onnenpoika, nimi juontaa juurensa tapahtumiin, minkä vuoksi tuo meille jäi. Nimittäin oli sovittu vanhan luokkakaverini kanssa, että heille menee 2 kissanpentua, ja sovittiin noutopäiväkin. Ja miten ollakkaan, juuri noutopäivää edeltävänä iltana toinen näistä oksensi yhtäkkiä vihreää vettä, ja käyttäytyi hyvin flegmaattisesti ja epäkissanpentumaisesti. Soitin eläinlääkäriin ja sain ohjeita miten toimia. Kissa kun ei syönyt, ei juonut, ei käynyt laatikolla, niin siinä sitten vietin yön pennun kanssa ladaten lääkeruiskulla vuoroin vettä ja soseutettua maksalaatikkoa sekä parafiiniöljyä puoliväkisin kissan suuhun. 4-5 aikaan aamuyöllä se oksensi vielä kerran, ja tällä kertaa neste oli kirkasta ja mukana tuli mössöä, jonka pähkäilyn jälkeen tunnistin.. Kissanhiekkaa! Rassu oli syönyt kissanhiekkaa, olin vaihtanut valkoisen hiekan siihen perinteisempään harmaaseen. No joka tapauksessa, tämän jälkeen pentunen reipastui siinä määrin, että meni ruokakipolle ja alkoi syömään ihan itse. Kerroin kaverilleni, että mieluusti pidän kissan kuitenkin täällä meillä vielä ainakin viikon, että näen että kaikki on tosiaan kunnossa, ja lopulta tulimmekin siihen tulokseen, että he eivät kissaa ottaneetkaan, vaan Oskari jäi meille. Ja ehkä ihan kiva niin, on mahtava tyyppi kyllä! Käy mm. keittiönpöydältä “lällättelemässä” huskeille, istuskelee muina miehinä siinä ja katselee kun yhdet ikkunan toisella puolella kyttää ja lipoo huulia..

Ai niin, se huskien erikoisnäyttely, meinasi unohtua. Laatuarvosteluiden suhteen saatiin kaikille osallistuneille koirille vähintään se, mitä lähdettiin hakemaan, ja yksi ylitti odotukset Pojat saivat: Kiowa KÄY-H, Arttu NUO-EH, Patu NUO-H ja tytöt: Geisha KÄY-H ja Bigga NUO-ERI. Kenellekkään ei kilpailusijoitusta. Tyytyväisiä ollaan, paitsi Patun H harmittaa, tuomari tykkäsi pojasta kovasti, mutta kun Patulla oli pomppufiilis, niin yhtäkään raviaskelta eivät saaneet esitettyä, tuomari sanoikin että jos olis ravannut kunnolla niin kilpailusijoitus olisi tullut.. No, tästä viisastuneina talutin- ja häiriötilanneharjoittelut käynnistyy vähän paremmalla motivaatiolla, josko käydään pojalle hakemassa uusi arvostelu. Vaikka eihän sillä toisaalta mitään suurta väliä ole, koska käyttökoiria nuo on, ei niinkään näyttelykoiria. Mutta kyllä se Biggan ERI silti aika mukavalta tuntuikin

-Jaana-

Kesäloma on hurahtanut vauhdilla! Opiskelijatyyliin se oli toki palkaton, mutta niin ihanaa silti. Kokonaiset 3 kuukautta olen saanut rauhassa oleilla koirien kanssa ja seurata niiden yhteiselämän kehittymistä ja toki Oiva-pojan kasvua hiljalleen aikuiseksi pinseriksi.

Oiva ja Ansa kesän alussa 2011.

Oiva saapui taloon siis kesäkuun alussa ja nyt se alkaa olla 5-kuukautinen riiviö. Hampaat ovat melkein vaihtuneet, eilen nappasin yhden kulmahampaan pois. Oijoi, vihdoin alamme päästä eroon niistä pirun piikeistä ja saadaan tilalle oikeat koiran hampaat Yhteiselo Ansalla ja Oivalla on sujunut 95-%:sti upeasti! Ensimmäisinä viikkoina Oiva joutui muutamien ärähdysten ja puremisten kohteeksi, kun minä tyhmänä en tajunnut jokaista Ansan puruluuta ym. siivota roskikseen. Ansa vahtii niitä voimalla, minkä Oiva joutui alussa kokemaan kantapään kautta. Mutta muuten kaikki on sujunut upeasti! Ansa ja Oiva ovat kuin paita ja peppu. Ne leikkivät ja painivat joka päivä, repivät leluja ja nuolevat toistensa korvia Ihania karvaturpia! Kesälomalla kolme viikkoa ne saivat elää kuin pellossa, eli olivat vailla hihnalenkkejä riehumassa vapaasti ulkona. Voi sitä iloa ja riemua, kun kaksi pinseriä juoksee täyttä laukkaa jopa 8 tuntia päivässä Toki Oiva pentuna lepäili välillä, mutta sitten meno jatkui taas. Loman aikana kävimme Oivan kanssa myös eteläisessä Lapissa ja reissu meni upeasti. Jätimme Ansan kasvattajalle ja he lähtivät Ruotsiin koiranäyttelymatkalle. Oiva pakattiin autoon ja suunnattiin Turun kautta Ouluun, Rovaniemelle ja Posiolle, jossa olen itse viettänyt monena vuonna lapsuuteni kesää. Ihanaa aluetta, huikeita maisemia. Varsinkin Korouoma jylhine kallioseinineen on jotain taivaallisen upeaa katsottavaa. Toivottavasti ensi vuonna pääsisimme molemmat koirat mukana vielä selvästi pohjoisempaan, ehkä aina Jäämerelle asti Pentu jaksoi jokapäiväiset muutaman kilometrin mittaiset taivallukset hyvin. Yöt vietimme pääasiassa leirintäalueiden mökeissä, vaikka teltta mukana olikin. Mukavuudenhalu kuitenkin vei voiton, eikä vähiten väsyneen koiranpennun takia.

Iso-Syötteellä makkaranpaistopuuhiin ryhtymässä.

Oiva on luonteeltaan täysin Ansan vastakohta. Mikä ihana rauhallinen pentu (niin rauhallinen kuin pinseri koskaan voi olla…) Ansan pentuaikaan verrattuna. Oiva chillailee, nauttii ja tarkkailee, kun Ansa pentuna juoksi, riehui, juoksi ja vähän riehui. Koirapuistossa Oiva voi vaan istua ja nauttia auringosta välillä singahdellen mukaan leikkeihin. Ihana poika, olen täysin hullaantunut.

Tällä viikolla arki on palannut elämäämme. Mieheni loma loppui ja työt Vaasassa kutsuivat, mulla Turussa graduoperaatio käynnistyy TAAS ja Oiva aloittaa pentukurssin.  Katsotaan miten se lähtee käyntiin, kun pentu on lomalla tottunut vapaana riehumiseen

EevaP.

Hei vaan taas!

Minulla meinaa kirjotusvälit päästä vähän pitkiksi, kun elämä on nykyään niin ihanan tasaista ja tapahtumaköyhää, ettei ole paljon mistä kirjoitella Tällä nyt lähinnä tarkoitan sitä, että Lana on edelleen pysynyt kunnossa allerigialääkeidensä ja ruokavalionsa avulla. Eikä meillä nyt muutenkaan mitään mullistavia tapahdu. Syksyn mittaan pitäisi taas katsella koirakoulujen kurssitarjontaa, ja jos Lana pysyy kunnossa, ilmoittautua mukaan johonkin rähinäryhmään taas. Pieni kertausharjoittelu ei taitaisi olla pahitteeksi…

Nyt, kun kaikkien mahdollisten pajujen, pujojen ja ties minkä kukinnat alkavat olla ohi, pitäisi pikkuhiljaa alkaa purkaa niitä Lanan allergialääkityksiä. Syksyn homeet voi kyllä vielä tehdä tepposet, eli ehkä uskallan lopetella lääkitystä vasta pakkasten tultua. Mutta ruokavalion monipuolistamista ajattelin kokeilla aikaisemminkin… Jospa saisin hivutettua sitä kohti barffia.

Raakaruokaahan Lana siis syö nytkin, mutta lihoista vain hevosta, ja kasvikset menevät kokonaisina eikä soseena, joten ei se niistä mitään “irti” saa. Porkkana varsinkin on ihana herkku! Porkkanahan ei sovi hiivaherkälle jokapäiväiseen nautiskeluun, mutta meillä se on toiminut kerran-pari viikossa annettuna ihan pureskelun tarpeen tyydyttämiseen. Lana ei osaa tai tajua syödä luita ja vastaavia, mutta keppejä se rouskuttaa päreiksi sujuvasti. Vaikka se ei niitä nielekään, niin silti sillä on vähän väliä joku tikku kurkussa yskiskeltävänä, tai jumissa jossain löysän posken uumenissa. Porkkana on siis paljon mukavampi pureskeltava tässä mielessä! Itse asiassa ekan porkkanansa Lana syljeksi pois samalla tavalla kuin kepinkappaleetkin, ja vasta lopuksi tajusi, että tämähän muuten maistui hyvältä…

Ja alkoi näköjään karviaisetkin maistua niin hyvältä, että Lana putsasi karviaispuskien alaoksat ihan itsenäisesti, vaikka juuri viimeksi kirjoittelin, ettei se vielä siihen ole ryhtynyt.

Viikonloppuna Lana olisi varmaan saanut itselleen lytyssä olevan kuonon, ellei se jo ennestään rutussa olisi. Meillä on ollut koko kesän vireillä ulkoterassin lasitusprojekti. Tähän asti terassilla ei ole ollut seiniä eikä kattoa, ja kaiteetkin purettiin pois projektin tieltä. Niinpä Lana on hyppinyt alas nurmikolle suoraan terassin laidalta. Vauhtia on monesti niin, että heikompaa hirvittää… Niinpä mietinkin jo mielessäni, että mitäköhän käy, kun lasiseinät viimein saadaan pystyyn.

No sunnuntaina nuo kauan kaivatut seinät sitten saatiin kasaan. Eikä mennyt kuin hetki, kun terassilta kuului kamala kumahdus, ja pihalla pyöri vähän hämillinen, mutta muuten onneksi ihan kunnossa oleva ranskanbulla Lana siis liiskaantui vauhdilla päin seinää. Olin kyllä yrittänyt näyttää sille etukäteen, että oikoreitti on nyt tukossa, ja Lana nuuhkikin lasia kiinnostuneena, mutta eipä sitten herneet sen aivoissa ajatuksen tasolle yhdistyneetkään, joten…

Vaikuttaa kyllä siltä, että Lanan vahinko jäi kertaluonteiseksi. Seuraavana päivänä Lana lähestyi taas vauhdilla seinää, mutta jarrutti viime tipassa. Muina koirina se sitten hiippaili alas portaita pitkin Jos vaaratilanteet eivät ala vähetyä, täytyy törmäysaltteimpaan seinänosaan laittaa vaikka jotain sisustustarraa, että bullaneiti tajuaa olla paiskaantumatta päin.

Asiasta vähän kermatorttuun: olen joskus miettinyt, että Lana ei välttämättä kovin pitkäikäinen ole, kaikkine vaivoineen. No nyt, kun allergiat saadaan näköjään pidettyä kurissa ja syöpäleikkauksestakin on jo vuosi (uskomatonta miten aika kuluu!), alkaa odotukset olla vähän optimistisemmat. Ja eilen sitten nähtiin jo 10 vuoden korkeaan ikään päässyt bullaherra! Se oli kovin charmantisti harmaantunut, mutta muuten nuorekkaan ja virkeän oloinen (eikä Lana arvostanut sitä sitten yhtään…), joten otin saman tien tavoitteeksi, että Lanan kanssa pyritään vähintään samaan!

Alla vielä pari kuvaa karviasivarkaasta

Hyvää syksyn alkua toivotellen

Mari ja Lana

Karviaiset on herkkua!

Välillä on vähän kirpeitä joukossa...

Ilmat on selkeästi alkanut viiletä, vaikka vielä tuolla tarkenee ilman takkia.
Läkähdyttävän kesän jälkeen huskylaumamme on alkanut osoittaa elpymisen merkkejä, tarhoilla jopa päiväsaikaan riekutaan ja puuhastellaan koirien juttuja. Hienoin leikki on kulkea siistissä jonossa ja vuorollaan merkata sama paikka kuin edellä menijä. Ja reitti ei ole ikinä sama, jaksavat monta kierrosta kävellä ja nostaa vuorollaan jalkaa ympäri tarhaa. Kukin tyylillään

Syksyn treenit alkaa myös pian, ja nyt onkin käynnissä varusteiden tsekkaus. Valjaat, pannat, vetoliinat, kärryt, reet – kaikki laitetaan valmiiksi nyt. Ainakin vetoliinoja saan tässä iltana jonain tehdä, ja kaulapantoja. Taas vaihteeksi =)

Koiralaumamme on myös pienentynyt yhdellä, onneksi ei tähän liity mitään dramatiikkaa. Chuck ei sopeutunut ulkokoiraksi, vaan kaipasi koko ajan ihmislaumaansa ja meteli oli sen mukainen. Teurassikakin pitää siihen kiljuntaan verrattuna vain nättiä öhkimistä… Lopulta koiran itsensä takia (sekä naapurisovun säilyttämiseksi) Chuckille etsittiin uusi, oma ihmislauma, jonne onkin nyt sopeutunut sisäkoiraksi paremmin kuin mainiosti. Ikävä mulla on sitä, se oli oikea mussukka, aina kerjäämässä rapsutuksia ja sisällä ollessaan seurasi tiiviisti perässä ja halusi osallistua kaikkeen. Onneksi saatiin uusi perhe hälle tutulta, joten näemme poikaa vielä.

Näyttelyjuttuja on luvassa tuohon syyskuun toiselle viikonlopulle, kun Kannuksessa järjestetään siperianhuskyjen erikoisnäyttely. Meiltä osallistuu 5 koiraa ja isäntä, me muut jäämme kotiin jännittämään ja hoitamaan loppulaumaa. Eniten jännittää noi omat kasvatit, että millaisen laatuarvostelun saavat. Ja ai niin, pitäähän sitä varmaan muutama näyttelytalutinkin askarrella, onneksi on vielä 3 viikkoa aikaa =)

Tähän loppuun voisin laittaa teidän kaikkien iloksi lyhyen videon, joka on kuvattu viimesyksynä. Olkoon sen nimi vaikka Oodi Syksylle, koska tässä “lauletaan” ihan vaan silkasta “laulamisen ilosta”

-Jaana-

Pakko jakaa heti, ennen kuin tunnelma unohtuu… Olen Kassun kanssa tänä kesänä (nyt kun se on siis pian kaksivuotias) aloitellut aktiivisemmin juoksulenkkejä. Ensin heräsi oma juoksuinnostus ja koska koiraakin täytyy liikuttaa, sille tietenkin valjaat päälle ja liinan päähän haukku pinkomaan. No, tänään juostiin 8 kilometrin lenkki ja aikalailla Kangasalan Kirkkoharjun korkeimmilla kohdilla näin kuntopolulle sivusta kiipeävän miehen. Kaukaa jo näin, että hänellä on noutaja mukana ja varauduin ohitukseen oman koiran kanssa. Mies ja koira tulivat kivikkoista, aika jyrkkää polkua. Vasta ihan lähellä tajusin, että miehellä oli valkoinen keppi. Koira oli opaskoira.

Olen aina ihaillut opaskoiria, minusta asiaan perehtymättömästä niitten työ on jotain niin inhimillistä, ettei se oikein tunnu mahdolliselta koiran suorittaa. Ja miten näkövammaisen maailma avartuu, kun pääsee itsekseen esimerkiksi juurikin aika vaikeakulkuiseen metsään. Tajusin silti ihailultani ilmoittaa että ohitan heidät koiran kanssa. Ja pisteet Kassulle siitä, että sekin hoksasi lajitoverin olevan duunissa ja ohitti sen rennosti edes häntää heilauttamatta.

Canicrossista eli koirajuoksusta ehkä lisää kuvien kanssa myöhemmin!

Ihania elokuun iltoja! Satu-Marja & Kasper

Kesälomat alkavat olla takana päin. Onneksi ilmat suosivat kotimassakin, sillä kerrankin emme lähteneet mihinkään reissuun, vaan teimme remonttihommia kotosalla. Tai isäntä lähinnä teki, minä keskityin auringossa löhöilyyn ja Lana makoili varjossa aurinkotuolini alla.

Lanakin nautti lomailusta täysin siemauksin, kun sai olla pihalla sydämensä kyllyydestä. Taas kerran täytyy todeta, miten kullanarvoinen asia oma iso piha on helteillä, kun ei tuon lyttykuonon kanssa asiaa lenkille juuri ole. Välillä mietin jo, olenko ihan ylivarovainen lämpöhalvausriskin kanssa, mutta mieluummin katson kuin kadun. Ja toisaalta eläinlääkärimmekin sanoi jo alkukesästä, vain muutaman helteisen päivän jälkeen, hoitaneensa lämpöhalvauksen takia jo kahta ranskista ja yhtä englanninbulldoggia. Toisaalta Lana ei niin välitäkään siitä, onko lenkki pitkä vai lyhyt, kunhan pääsee välillä narun päässä vähän nuuskimaan maailman menoa.

Eläinlääkäristä puheen ollen: Lanan allergialääkitys puree niin hyvin, ettei sillä ole ollut mitään tulehduksia koko kesänä Nyt täytyy koputtaa puuta… Heti, jos uskallan hehkuttaa koiran terveydentilaa, tulee joku takapakki.

“Herkkänahkaisuuden” takia en uskaltanut laittaa Lanalle tänä kesänä minkäänlaista punkkisuojaustakaan. Ajattelin, että katsotaan nyt, miten kiihkeästi ne inhokkeet kimppuun käyvät. Lana taitaa olla aika hyvin muilla myrkyillä ja lääkkeillä kyllästetty, sillä siinä ei ole ollut yhden yhtä punkkia koko kesänä, ja kaikki muutkin ötökät ovat jättäneet sen rauhaan. Kerran kyllä säikähdin, kun koira sai suuhunsa maa-ampiaisen! Maistui näköjään tosi pahalle, kuolauksesta päätellen, mutta ilmeisesti se ei ehtinyt onneksi pistämään. Ainakaan mitään oireita ei tullut, ja kuolauskin loppui heti, kun koira sai ampparin sylkäistyä suustansa.

Lanan koirakaveri Awa söi alkukesän valkosipulia, kun omistajansa tahtoi testata sen tehoa punkintorjunnassa. Eipä toiminut, ja itikat ja mäkäräisetkin kiusasivat. Ei siis ikävä kyllä ollut luomutorjunnasta iloa.

Äitinikin piipahti meillä muutaman päivän verran kesänvietossa. Normaalisti Lana on hyytynyt ihan täysin, kun on nähnyt hänet, sillä  yleensä se on tarkoittanut sitä, että me lähdemme jonnekin reissuun ja koira jää äitini hoitoon. Nyt Lana riemastui äitini näkemisestä jostain syystä ihan kauheasti, ja kulkikin hänen perässään koko ajan, tuppasi syliin pusuttelemaan ja muutenkin äiti oli ihan parhautta! Kiva juttu minusta, sillä äiti tykkää Lanasta tosi paljon (karvainen lapsenlapsen korvike…), ja minusta on ollut kurjaa kun tunne ei selvästi ole ollut molemminpuolinen. Seuraavan kerran onkin ehkä jo paljon helpompaa jättää Lana äitini hoivaan. Tai eihän se vaikeaa ole ollut nytkään, kaikki on aina mennyt tosi hyvin, mutta huono omatunto on vähän tupannut kolkuttelemaan koiran jäädessä niin kurjana odottamaan.

Yksi syy äitini suureen suosioon taitaa kyllä olla se, että hän on Lanan mielestä selvästi heikoin lenkki, mitä kerjäämiseen tulee… Äiti ei vain pysty vastustamaan Lanan vetoavaa, suurisilmäistä katsetta. Sain koko ajan olla muistuttelemassa äitiä, että koira on allergikko, eikä sille saa antaa kaikkia herkkuja. Tarkin pitää olla viljojen ja proteiinien suhteen, mutta kasviksia ja muita vastaavia voi antaa vapaammin. Lanan suurta herkkua onkin nykyään esimerkiksi mansikat, mustikat, vesimeloni, viinimarjat ja karviaiset. Viinimarjoja ja karviaisia löytyy omastakin pihasta. Lana ei sentään käy napsimassa niitä puskista suoraan, mutta pudokkaita se kyllä syö.

Ennen Lanan allergioiden puhkeamista saatoin antaa sille vaikkapa grilliruokien tähteet, mutta nykyään saatan jättää sille jämät salaatista Varsinkin kurkku, vihreä salaatti ja parsakaali uppoavat mielihalulla.

Nyt pitäisi taas alkaa taas orientoitua arkeen. Itselläni taitaa olla siihen suurimmat sopeutumisvaikeudet, ja Lana puolestaan vaikutti olevan lähes tyytyväinen siihen, että me lauman ihmisjäsenet palasimme työn ääreen. Lomalla ollessamme se ei malttanut nukkua päivisin lainkaan, ja normaalistihan se vetää tirsaa kaikki arkipäivät ollessamme töissä. Loppulomasta koiraparka alkoi olla jo niin väsynyt, että kävi lähes äreäksi Jo eilisen, eli maanantain, nukuttuaan Lana Pötkönen olikin taas oma iloinen ja vilkas itsensä!

Ilmat lämpenee, ja koirat viettävät kesälomaa. Liian kuuma tehdä töitä – lämpöhalvausta ei tänne, kiitos! Joten päivät tarhoilla kuluu heillä keskenään kisaillen, lökötellen ja pikkupuuhan parissa, mm. bunkkerien kaivelu on juuri nyt hyvin suosittua. Ja ei sovi unohtaa veteen pulahtelua, jos ei isäntä ole uima-allasta laittanut niin sitten viilentelevät oloa uittamalla tassuja juoma-astioissa. Fiksua porukkaa nämä karvakuonot, vaikka miinuksena mainittakoon tässä tassujen huljuttelussa se, että vesi on sitten myös sen näköistä, ja vesiä saakin vaihdella melko tiuhaan. Toinen oikein “hittileikki” näkyy olevan kaulapantojen katkominen pureskelemalla – suoraan kaverin kaulasta.. Nyt on jo 6 pantaa syöty katki, onneksi vain purevat katki etteivät nielemään rupea. Ja siinäkin mielessä fiksuja hurttia että purevat aina sopivasta kohtaa katki, niin että kaikki metalliosat ovat edelleen kiinni pannan riekaleissa. Niistä on sitten helppo kierrättää osat uusiin pantoihin. Onneksi ostin tuossa taannoin 100 metriä t-hihnaa, on materiaalia mistä vääntää porukalle taas lisää pantoja pureskeltavaksi

Mökillä vietettiin pari viikkoa, ja kaikki koirat pääsivät uimaan. Huskyt ei niin välittänyt, uivat kyllä mitenkuten mutta kyllä se kahlaaminen järvessä oli kivempaa. Kentsu sen sijaan oli ihan onnensa kukkuloilla kun pääsi uimaan ja tärkeänä haki keppiä vedestä.

Syksyä kohti jo katsotaan, treeniohjelmia mietitään ja alustavaa kisakalenteria on hahmoteltu. Tulevalle kisakaudelle on suunnitteilla pari vähän pidemmän matkan kisaa, saa nähdä miten onnistuu suunnitelmat.

-Jaana-

Ihan kotimaassa tosin, mutta kuitenkin. Alkukesästä tuli kutsu mummon 75-vuotissynttäreille Kalajoelle. Kassun piti muutenkin mennä viikon päästä siitä hoitoon, niin en halunnut sitä jättää porukasta pois. Mietin sitten, miten olis kaikille mukavinta majoittua, jos vaikka oltaisiin koko viikonloppu Hiekkasärkillä. Toki hotellissakin koiran kanssa on ihan näppärää, mutta jotenkin ajattelin että joku erilainen juttu ois kivempi, kun Kassu joutuu sen juhlapäivän majapaikassa pärjäilemään. Kotonahan se on yksin täysin lunkisti, mutta sillä ei ihan hurjasti ole reissaamisesta vielä kokemusta, niin en ollut ihan varma, onko se yksin vieraassa paikassa rennosti (eli hiljaa ja tekemättä tyhmyyksiä).

Leirintäalueen koirapuistossa

Varasin meille jo hyvissä ajoin mökin sitten leirintäalueelta, ja voin tosiaan suositella kaikille koirallisille kotimaan reissaajille! Leirintäalueella oli jopa oma koirapuisto! Mökistä muutama kymmenen metriä ja koira sai vapaana juoksennella ja kiipeillä isoilla kivillä. Särkillä on tietenkin aivan upeat lenkkimaastotkin, mutta esim. ranta-aluellee on koirilta pääsy kielletty. Meillä oli 5 hengen saunallinen leirintämökki, johon koira toivotettiin tervetulleeksi, siitä meni parin kympin lisämaksu. Kassu viihtyi hyvin, kun sai ikkunasta katsella muitten leiriytyjien puuhia, tosin ei sen haukkumisestakaan olisi mitään haittaa ollut, mökki oli sen verran sivussa. Turhaan silti siitä huolehdin, koira oli ihan rento yksinkin oudosta paikasta huolimatta.

Mutta tosiaan, oikein kiva kokemus kaikin puolin! Grillikatoskin oli ihan mökin lähellä,  joten kipakasta merituulesta huolimatta oli kiva istuskella rennosti iltaa ja saunoa, ei kesällä huono vaihtoehto hotellihuoneessa telkkarin tuijottamiselle!

Lomaterkuin Satu-Marja & Kasper